sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kurpitsalyhty ja sisälmykset käyttöön

Kurpitsalyhty on jokavuotinen tehtävä, jonka olen onnistuneesti delegoinut isännälle. Työnjako on selvä. Minä hankin kurpitsan, isäntä kaivertaa ja sitten minulle palautuu kulhollinen kurpitsaa, joka pitää käyttää johonkin.

Tänä vuonna kurpitsalyhty tehtiin silmälläpitäen kuopuksen halloweenjuhlia. Muistattehan sen pienen pojan, joka pelästyi monsterikakkua niin, että unohti koko halloweenin? No, sitä muistinmenetystä kesti tasan kaksi päivää. Sitten voitiin kutsua kaverit bilettämään.

Kakusta viisastuneena jätin pelottavimmat aiheet pois. Niinpä lepakkoleipien ketsuppisilmät herättivätkin pojissa lähinnä hilpeyttä ja muffinssien kummitustaloteema tipahti tarjoilulautaselle samalla kuin paperiset koristeetkin.

Yhdessä kohtaa jouduin vähän vetämään takaisin. Kurkkusiivut ja kirsikkatomaatit oli leikattu sahalaitaisiksi ja tarjoillessa keksin nimittää ne nopeasti vampyyrinhampaiksi.

Kysymys:" Miksi noi toiset on tollaisia keltasia?" (tomaatit)
Hätäluikuri "No, kun ne vampyyrit eivät ole pesseet hampaitaan ja ne ovat muuttuneet keltaisiksi. Ei sitä turhaan äidit käske hammasharjaa käyttämään" 
Pojat:"Yääääkkk...." ja katseet kääntyivät pois kasvislautasesta. 
Korjausliike:"Hei, eikun nää on oikeesti vaan kurkkua ja tomaattia - ne on vaan nimitetty!" 

Lautanen tyhjeni. 


Juhlat olivat muuten oikein onnistuneet. On aivan mahtavaa, miten pienistä asioista viisivuotiaat ovat innoissaan. Tarinakuutiot, fluotikut (Heureka-kaupasta) ja "kuumaa-kylmää" aarteenetsintä suklaakolikoista saivat mahdottoman hyvän vastaanoton. Luullakseni kaikille jäi hyvä mieli (ja halu pestä hampaat...)

Se kurpitsa vielä

Se alun kurpitsa muuten ei ihan uponnut kokonaan noihin muffinsseihin, vaikka niitä ison satsin teinkin. (Reseptinä vanha tuttu). Lisäksi tein vielä kurpitsapiirakan ja loput vain keitin ja soseutin sauvasekoittimella keitonpohjaksi.

Tässä siis vielä ohje varsin makoisaan kurpitsapiirakkaan.

Kurpitsapiirakan pohjaksi vaikka tällainen murotaikina:
200g voita
100g ruskeaa sokeria
280g (runsas 4dl) vehnäjauhoja
0,5tl leivinjauhetta
1 kananmuna

Hiero huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon kuivat aineet ja lopuksi kananmuna. Kääri kelmuun ja laita jääkaappiin vähintään tunniksi.
Kauli taikina levyksi ja nosta voideltuun piirakkavuokaan (26cm halkaisija)
tai leikkaa ohuita siivuja ja painele ne vuoan pohjalle.

Paista 200 asteessa vajaat kymmenen minuuttia


Kurpitsapiirakan täyte

noni puoli kiloa kurpitsaa palasiksi leikattuna (vaikka sitten kurpitsalyhdyn sisusta)
3dl ruokosokeria (tai muuta ruskeaa sokeria)
3 kananmunaa
1,5dl maitoa (tai kermaa)
vajaa desi appelsiinimehua
kanelia, inkivääriä (jauhetta) ja muita jouluisia mausteita maun mukaan

Laita kattilan pohjalle pieni tilkka vettä, kurpitsa ja puolet sokerista. Kiehuta hiljalleen, kunnes kurpitsa pehmenee ja soseutuu. Lopuksi kannattaa muistaa surrata sauvasekoittimella kurpitsa sileäksi, vaikka kyllä se hyvältä maistui tämä vaihe unohtuneenakin...

Sekoita loput täytteen ainekset kurpitsaseoksen joukkoon ja kaada se piirakkapohjan päälle.

Kypsennä 160 asteisessa uunissa vajaan tunnin verran.

Tarjoile vaniljalla maustetun kermavaahdon kera.

·         


perjantai 28. lokakuuta 2016

Makaronitehdas eli pastaa perheelle

Viikonloppuna juhlimme jo vähän etukäteen esikoisen synttäreitä ja testasimme Iso Omenan Makaronitehdas-avintolan. Tosin vähältä piti, että olisimme suunnanneet jonnekin ihan muualle. Kun ravintola ei ota lauantain lounasaikaan varausta 6 hengen pöytäseurueelle, on riski odotus-/jonotusajalle vähän liian suuri noin lapsiperheen näkökulmasta. Päätimme kuitenkin kokeilla onneamme ja lähdimme paikalle aikaiseen. Saimme viimeisen tarpeeksi ison pöydän.

Meidät otettiin vastaan hymyillen ja mielellämme nostimme maljan synttärisankarille Makaronitehtaan kuulemma maailmalla palkitulla samppanjalla. (R&L Legras)  Sampanjan pienet ja tiiviit kuplat miellyttivätkin seurueemme kolmea aikuista. Lapset kilistelivät sitten mehulla ja kokiksella.

Miljöönä Makaronitehdas on mukavan rauhallinen. Ei ollenkaan ajattelisi olevansa oikeasti vilkkaassa kauppakeskuksessa. Paikka oli myös lauantaina selkeästi lapsiperheiden suosiossa sillä laskimme lähipöydistä ainakin 6 alle kolmevuotiasta. Onneksi olivat hyväntuulisia, eivätkä minua lasten äänet yleensä häiritsekään. Kolmen pojan huushollissa niihin tottuu.

Oli myös mukava seurata keittiön touhuja lasin takaa, vaikka kuopus välillä ihmettelikin kuuluivatko korkeat liekit asiaan. En ollut ihan varma, mitä vastata...


Sitten se pääasia eli pasta. Menusta löytyi kiinnostava vaihtoehto kaikille. Isäntä maistoi pilipiliä ja kaipasi lusikkaa kastikkeen loppuun. Kuopuksen pastaa Alfredo oli kuulemma "Hyvää" - painokkaasti lausuttuna. Pisteet myös sille, että pasta-annos oli merkitty puolikkaaksi jo ennen kuin ehdin asiasta erikseen mainitsemaan.

Isommat pojat söivät Carbonaraa, kummitäti Puttanescaa ja minä Makkarapastaa. Näiden kohdalla osasta kuului pientä mutinaa. Pojat olivat sitä mieltä, että kotona tehty Carbonara on parempaa (me laitamme yleensä tilkan kermaa sitomaan, vaikkei kai oikeasti kuuluisi.) Annos koettiin myös ihan liian suolaiseksi ja sitä samaa kommenttia hieman nyökytteli isäntäkin.


Minä taas hämmästyin annokseni tulisuudesta. Jotenkin olin onnistunut rekisteröimään yrtit, mutten chiliä menukuvauksesta. Lisäksi minusta kastike oli chilipitoisuudeltaan tosiaan hieman turhan hallitsevaa. Makkara oli tosi hyvää, kun kastike ei peittänyt sen makua. Pientä tasapainoistamista siis kaipaisi tuo annos. Sisko taas harmitteli pastan syömisen vaikeutta. Jäykähkö ja paksuhko pasta kun oli juuri sen mittaista, ettei sitä saanut kunnolla kierrettyä haarukkaan, mutta kastikkeet sillä sai erinomaisesti roiskittua rinnuksille.

Sen muuten voi Makaronitehtaan annoksista sanoa, että nälkä ei mutinoista huolimatta jäänyt kenellekään. Minua olisi tiramisu-uunijäätelö houkuttanut, mutta ei vaan pystynyt. Myös pojat halusivat jättää jälkkärin väliin, mitä ei kyllä kovin usein tapahdu. Vatsat olivat kuulemma ihan liian piukassa.


Kaikkiaan Makaronitehdas oli paikkana mukavan rauhoittava ostosten keskellä. Saattaa kuitenkin olla, että meillä syödään jatkossakin pastaa pääasiassa kotona. Taitavat omat tavat ja maut olla jo muksuillakin kovin vahvassa lempiruokien osalta.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Synttärisankarin toiveiden mutakakku


Esikoinen täyttää neljätoista. Katsoessani jo perheen pisimmäksi venähtänyttä teiniä, tulevat mieleeni kaikki mahdolliset kliseet lasten kasvamisen nopeudesta. Vastahan tuo oli sellainen pieni nyytti, äidin kainaloinen ja nyt en ylety oikein edes halaamaan. Nyyh...

Mutta ei minun pitänyt täällä ruveta ajan kulumista itkemään vaan riemuita viimeinkin onnistuneesta mutakakun kypsennyksestä. Tähän saakka olen nimittäin saanut pauhua joka kerran liian kypsästä kakusta. Nyt tein sitten varman päälle ja otin kakun jo vartin kuluttua ulos ja samantien myös pois vuoasta. Lopputuloksena oli juuri sopivan mutainen kakku, joka katosi sellaista tahtia, että alkoi jo hirvittämään poikien vatsan hyinvoinnin puolesta. Tuhaan kai huolehdin. Eivätkös teinimahat yleensä kestä aika hyvin makeaa?

Kehuja sai myös viime hetken ajatus laittaa valkosuklaapaloja paahtumaan viimeisiksi 5 minuutiksi. Säväytti kuulemma mukavasti.

Suklainen mutakakku 

Laita ensimmäiseksi uuni lämpiämään 200 asteeseen ja vuoraa irtopohjavuoan pohja (halkaisija 26cm) leivinpaperilla, reunat voidellaan.

200g tummaa suklaata (Valrhona Manjari)
200g voita

Sulatetaan yhteen ja annetaan jäähtyä suurin piirtein kädenlämpöiseksi

4 kananmunaa
2dl sokeria

Vatkataan tuhdiksi vaahdoksi, johon sitten varovasti sekoitetaan voi-suklaaseos.

2,5dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

Sekoitetaan ja sihdataan taikinakulhoon. Nostellaan tasaisesti taikina sekaisin ja kaadetaan kakkuvuokaan.

Paistetaan kakkua 10min uunissa ja ripotellaan sitten nopeasti päälle valkosuklaahippuja. Laitetaan takaisin uuniin 5-6minuutiksi.

Nostetaan kakku uunista. Odotetaan pari minuuttia ja otetaan pois vuoasta.

Vatkataan Vispi-vaahtoa tai kermavaahtoa, joka maustetaan runsaalla vaniljalla.

Kolme teiniä, yksi  5v ja äiti... Tämä jäi.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Linssikeittoa äidille


Onko teidän mielestänne linsseissä jotain vikaa? Maistuuko linssikeitto suussanne kamalalle? 

Minusta vastaus molempiin on ei. Yleensä pidän lähes kaikista linssiruoista ja tämä keitto on sieltä herkullisimmasta päästä - vaikka itse sanonkin.

Menestys meidän huushollissamme jäi kuitenkin lievästi sanottuna surkeaksi. Miesväestä ei tainnut kukaan maistaa lusikallistakaan. Minun mielestäni tuo suoraan jäävää heidät kommentoimasta, mutta vastassa oli neljä eri irvistyksen tasoa, kun yritin tarjota keittoa päivällä, illalla ja jossain muussakin välissä.

Miksi sitten tarjosin? No, kun innoissani tein aika ison kattilallisen ja vaikka keitosta tykkäänkin, niin ehkä viikko putkeen samaa olisi kuitenkin jo vähän liikaa. Osa siis päätyi pakkaseen odottamaan seuraavia etäpäiviä (ei vielä tämän viikon, mutta ehkä sitten jo seuraavan)

Sen myönnän, että heti keittämisen jälkeen oli palsternakka vähän turhan voimissaan. Kannattaa odottaa seuraavaan päivään. Silloin maut ovat tasaantuneet ja keitto parhaimmillaan. Ihanteellista siis myös lokakuun arki-illan vieraita varten. Sopat ovat muutenkin minusta mahtavia vierastarjottavia. Sopivan rentoa, mutta parhaimmillaan lämmittävää ja makunystyröitä hivelevää.

Niin, ja lisukkeethan tekevät sopasta kuin sopasta gurmeeta... Tähän soppaan pistin ensin Mifua ja Mimis lehtikaali (ja jotain muuta sekoitettuna) versoja ja oli ihan sikahyvää. Sitten tungin Mifun loputtua seuraavilla kerroilla myös avokadopaloja, eikä ollut ollenkaan huonoa sekään.


L
Äidin linssikeitto 

pari punasipulia
iso palsternakka
pari porkkanaa
2 valkosipulinkynttä
2 kasvisliemifondikuutiota
1prk tomaattimurskaa (Mutti)
vettä
suolaa, pippuria
1tl savupaprikajauhetta
pari desiä punaisia linssejä

Mimi's versot lehtikaaliversoja
Mifua italialaisittain
avokadoa kuutioina

Kuori ja leikkaa sipuli, palsternakka ja porkkanat suurehkoiksi palasiksi. Kuori ja pilko valkosipuli.

Kuumenna tilkka öljyä kattilassa ja kuullota siinä sipulia hetkinen. Lisää valkosipuli, palsternakka ja porkkana ja sekoittele vähän aikaa. Mausta suolalla (maltillisesti, jos käytät reippaasti kasvisliemifondia), pippurilla ja savupaprikalla.

Lisää kasvisliemikuutiot ja tomaattimurska sekä vettä niin, että ainekset kelluvat väljästi. Anna kiehua puolisen tuntia pienellä lämmöllä, kunnes porkkanatkin ovat pehmenneet. Surraa sauvasekoittimella sileäksi.

Lisää linssit ja keitä kunnes kypsiä (katso ohje paketista). Jäähdytä keitto ja laita yöksi jääkaappiin.

Nosta keitto huoneenlämpöön vähän ennen kuin ryhdyt lämmittämään ja lämmitä se miedolla lämmöllä tulikuumaksi.

Paahda Mifu pannulla.

Tarjoile soppa kulhoihin ja ripottele päälle Mifua ja versoja.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Rosson pikkuisen jouluinen talvimenu

Yhteistyössä Rosso-ravintolat / 40+ blogit


Suurimmalla osalla suomalaisista on varmaan jonkinlainen suhde Rossoon. Onhan Rosso-ravintoloita löytynyt Suomesta jo 70-luvun lopusta lähtien. Omassa nuoruudessani Turun Kultatalon Rosso oli ihan klassikko.

Meillä ei kotona pahemmin ravintoloita harrastettu. Arkena se ei vain kuulunut tapoihin ja juhlaan taas piti saada kunnon hämäläinen pitopöytä. Ravintola ei ollut mitään, jollei siellä ollut isoa buffettia. Joskus sentään saatiin kinuttua lupa käydä "oikeassa ravintolassa", joka tietenkin oli Rosso. Useimmat kai menivät sinne mahtavan "uutuuden" eli pizzan vuoksi, mutta minä ja ystäväni valitsimme kuitenkin aina "sen kanakorin". Myös Rosson säilykepaprikasalaatin tunsivat kaikki sitä sekä kammoten että himoiten...

Ajat ovat muuttuneet. Nyt vien Rossoon omia lapsiani. Jotenkin hassusti suosikkipaikaksemme on valikoitunut Mikkelin Rosso, jonne poiketaan aina sinne suunnalle osuessamme. Joka kerta olemme löytäneet mieluisan herkun kaikille nuorimmasta kranttuilijasta lautasensa sisällöstä tarkkaan isäntään, lihapullista pizzan kautta pihviin.

Mitäs Rosso-muistoja teiltä muilta löytyy? 

Tällä viikolla pääsin hyvässä seurassa maistelemaan Helsingin Hakaniemen Ympyrätalon Rossoon juuri julkaistun "pikkuisen jouluisen talvimenun". Menu on tarkoitettu niille, jotka haluavat juhlistaa syksyn pimeää, mutta vierastavat perinteistä joulupöytää ennen varsinaisia pyhiä.


Alkuun maistelimme ihanat antipasti-laudat, joissa varsinkin hunajalla silattu vuohenjuusto vei kielen mennessään. Mistä se oikein johtuu, että ravintoloissa on juuston päällä ihanan rapsakka kuori ja sitten sisällä pehmoista herkkua, mutta kotona samaan ei useinkaan yllä?

Varsinainen alkupala kylmäsavulohesta Maalahden limppusiivun päällä oli hyvää sekin. Sipuli tosin oli aika ärhäkkää, mutta totesimme marinoinnin pehmittävän sen vielä enemmän, kunhan menu seuraavana päivänä otettaisiin virallisesti käyttöön.

Pääruoista olin valinnut kuhaa ja risottoa, mutta pieni annoskateus iski nähdessäni Gorgonzola-härän kanssa tarjottavat lohkoperunt. Ne olivat täydellisen ruskeapintaiset ja pumpuliset sisältä. Hyvin katosivat kuitenkin myös kala ja risotto lautaseltani.

Rosson annoksissa on myös se kiva puoli, että ne eivät ole pipertelyä. Nälkäiseksi ei tarvitse jäädä ja maisteluiltana alkoikin tuossa kohtaa jo olla pieniä vaikeuksia saada lautanen ihan tyhjäksi.

Onneksi jäljellä oli enää jälkiruoka ja sillehän on se oma vatsa varsinaisen vieressä. Valkosuklaa -pannacotta vadelmakastikkeen kanssa oli makeassa raikkaudessaan kuin piste i:n päällä, eikä lämmintä suklaakakkua maistaneista saanut irti edes mitään järjellistä kommenttia. Hyrisivät vain hymyssä suin.


Kommenttien puutteen syyksi väitän tosiaan jälkiruokaa, enkä ylenmääräistä viininjuontia. Hyvät viinit meillä oli, mutta noin tiistai-iltana onnistuimme olemaan kuitenkin aika kohtuullisia.

Ruokajuomina meillä oli menulle suositellut italialaiset eli Verrocchio Ripasso Valpolicella punaisena ja Colonnara Cuprese (Verdicchio). Molemmat olivat pyöreän maukkaita ja täyteläisiä omalla tavallaan ja sopivat menun ruokiin oivallisesti. Tykkäsin kummastakin, vaikka täytyy sanoa, tuon punaisen täyteläisyyden olevan niin mehukas, että sitä voisin nauttia vaikka ihan yksinään. Heti tuli mieleen hetki sohvannurkassa kirjan ja suklaan seurassa.  (Tiedän, suklaan väitetään harvemmin sopivan viinin kanssa, mutta tuntuu siltä, tumma suklaa menisi kyllä). Vallan sopivaa siis rentoon illanviettoon ja seurusteluun.

Kiitoksia Rossolle sekä ihanille 40+ blogilaisille - oli herkullinen ja mukava ilta. Ja miten se voikin aina olla yhtä hauskan näköistä, kun bloggaajat pyörivät kameroineen ja puhelimineen. En taida kyllästyä näkyyn koskaan.

Ympyrätalon Rosson kabinettikin muuten on kiva paikka. Se on omassa rauhassaan ovien takana, mutta kuitenkin ikkunoiden kautta osana muuta elämää. Seinällä olevan valokuvan italialaista torinäkymää voi halutessaan verrata Hakaniemen rantakuvaan. Paikalle myös pääsee metrolla, bussilla ja ratikalla kätevästi, jos haluaa jättää auton kotiin odottamaan seuraavaa aamua, mikä tuli myöskin testattua.



Yhteistyössä Rosso-ravintolat /40+ blogit

Rosso-ravintolat sivulle tästä

Tämä viikko olikin taas täynnä paljon mielenkiintoisia juttuja niin töissä kuin vapaalla. Seuraavana päivänä oli vuorossa jotain ihan muuta kuin menuherkuttelua. Kuukauden teatterista ja sen jättämästä lievästä hämmennyksestä voit lukea toisen blogin puolelta

torstai 20. lokakuuta 2016

"Niin pelottava, ettei voi olla hyvää"



Suklaapunajuurikakkumonsteri - jo pelkkä nimi on aika pelottava. 

Meillä on yksi viisivuotias pieni poika, joka on koko lokakuun ajan hokenut "Halloween, monsterit, vampyyrit, bileet, lepakot, halloween, monsterit, vampyyrit, bileet, lepakot jne..." Sitten ovelle tuli partiolaisten joulukalenterin (!) myyjä. Äiti osti yhden ja sen jälkeen vaihtui hokema : 
"Joulukalenteri, kuvia. legoja suklaata, joulukalenteri..." 

Ihan vain palauttaakseni ajatukset (ja hokemat) enemmän ajankohtaan sopiviksi (kuka kestää joulukalenterin luukkukinuamista koko marraskuun?) tein sitten kakun ja koristelin sen kaapista löytyneillä tarvikkeilla monsteriksi. 

Illalla näytin pojalle kakkua ja kysyin haluaako maistiaisia: 

"En halua. Se on niin pelottava, ettei voi olla hyvää"- kuului tuomio. 

No, ainakin hokemat ovat toistaiseksi kaikki loppuneet (ja kakkukin kelpasi, kun pisti pelkän palan ilman koristeita lautaselle...) 


Esikoisellekin kakku osoittautui ylenmääräisen pelottavaksi, mutta hänen kohdallaan kauhua aiheutti sisältö. Poika nimittäin muistaa vielä taannoiset suklaamuffinssit, joissa myös oli punajuurta ja jotka maistuiva, no punajuurille... En tainnut oikein syödä niitä minäkään. 

Nyt silmiini osui kuitenkin Leivotaan-lehden resepti ja koin valaistumisen. Jos punajuuret kypsentää ennen taikinaan laittamista, pyöristyy niiden maku jo valmiiksi makeammaksi ja samalla ne ovat varmasti tarpeeksi pehmeitä kadotakseen kakkuun. (Esikoinen tosin väitti saaneensa kakusta punajuurenpalasia - ei pidä paikkaansa. Kaikki minulle siirretyt palat olivat vain muuta osaa enemmän punaiseksi värjäytynyttä kakkua) 

Minulle tuo on maistunut ja keskimmäinenkin on syönyt tyytyväisenä todennäköisesti yli oman lakisääteisen osuutensa. 

Punajuurisuklaakakku 

Ihan ensimmäiseksi kuorin 3 punajuurta, leikkelin palasiksi ja kypsensin 200 asteessa 40min folioon käärittynä ja suolalla ja balsamicolla maustettuina. 
Sitten heitin ne tehosekoittimeen ja annoin surrata.

2,5dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta 
1/2tl suolaa
2dl kaakaojauhetta
2dl sokeria
3 kananmunaa
punajuuret 
2 dl rypsiöljyä

Kun punajuurimössö on vähän jäähtynyt, sekoitetaan siihen kananmunat ja öljy. Annetaan taas surrata hetki tasaiseksi. 
Toisessa kulhossa sekoitetaan kuivat aineet ja sekoitetaan surraten sitten ne punajuurimössöön. 

Minä kypsensin kakun 20cm halkaisijan silikonivuoassa, jonka olin vuorannut leivinpaperilla. 200 asteessa 55 minuuttia Kapeammassa vuoassa saa korkeamman kakun - fysiikan lakeja kai sekin. 
Uunista otetun kakun annetaan jäähtyä. 

Kuorrutteeksi sitten pari desiä kermaa ja runsaat 200g tummaa suklaata. Eli kerma kuumaksi (ei kiehuteta) ja kaadetaan tumman suklaan päälle. Hetken päästä sekoitetaan tasaiseksi ja kun on hieman jäähtynyt, levitetään kakun päälle. 

Koristeita voi tietysti sitten tehdä melkein mistä vaan. 
Kuivatusta aprikoosista sai leikattua nenän ja hampaat, valkosuklaanapeista suun hampaita ja silmät nyt sattuivat löytymään tämän äidin halloweenvarastosta... 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Onko parempaa kuin itsetehdyt sämpylät?


Minun oli tehnyt mieli porkkanasämpylöitä ainakin viikon verran. Oli vain olevinaan niin kiire (no, myönnetään, tein töitä iltoja myöten), etten ehtinyt tekemään. Viikonloppuna sitten tulin poikenneeksi Pullahiiren leivontanurkkaan ja lueskelin atesaanisämpylöiden reseptiä. Kummasti alkoi porkkanoiden raastaminen tuntua työltä ja suunnitelmat vaihtoivat oikeasti helppoon reseptiin, varsinkin kun Copycat pisti oikaisten matkan varrella. Hyviä kuitenkin tuli!

Copycatin artesaanisämpylät 

5dl lämmintä vettä
2tl suolaa
1pss kuivahiivaa
noin puolitoista rkl sokeria
4dl vehnäjauhoja +1dl
3dl speltti täysjyväjauhoja
5,5dl hiivaleipäjauhoja
pari lorausta (n,2rkl oliiviöljyä)

Sekoitin yleiskoneen kulhossa kuivat aineet. Lisäsin veden ja annoin pyöriä muutaman minuutin. Sitten lisäsin vielä vähän jauhoja, kun näytti liian kostealta. (Johtui todennäköisesti tästä superkosteasta ilmasta.)
Lopuksi öljy sekaan ja vielä vähän vaivausta.

Annoin taikinan nousta liinan alla tunnin verran.

Pullahiiri kehoitti kaatamaan taikinan jauhotetulle alustalle, mutta minua laiskotti. Siispä ripottelin vain jauhoja kulhoon ja leikkelin sämpylänkokoiset palat lusikalla ja lastalla. Nostelin palat leivinpaperille ja nostatin vielä puolisen tuntia liinan alla.
Toimi!

Sitten vaan 15min uuniin 225 asteeseen, ulos uunista, sämpylä halki ja Oivariinia päälle. Arvatkaapa oliko herkkua?


lauantai 15. lokakuuta 2016

Isäntä kokkaa lohturuokien lohturuokaa

Nyt on syksy. Ulkona on ehkä värikästä ja aurinkokin
pilkahdellut, mutta hirvitys, mikä tuuli on puhaltanut ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Se ei ole ehkä kova puhuri, mutta tuntuu menevän kaikesta läpi ja hyytää luut ja ytimet. Kaiken lisäksi ilma on niin kostea, ettei pyykkejäkään meinaa saada kuiviksi edes kuivausrummussa.

Tilanne vaatii siis lohturuokaa tehtynä isolla sydämellä ja sellainenhan isännältä tietysti löytyy. Hänen sydämessään on aina ollut ja tulee aina olemaan paikka lapsuuden herkuille (niinhän meillä kaikilla) ja nyt hän päätti pistää omalle jälkikasvulle pöytään yhtä omista lemppareistaan.
Korkea aika jo onkin. Lienee aika häpeällistä, ettei meillä ole taidettu vielä koskaan tehdä Cassoulet -pataa.

Ei se tietysti kuitenkaan käynyt täällä Suomenmaassa ihan niin helposti kuin voisi kuvitella. Naapurimarketissa oli monena viikonloppuna tarjolla Toulousen makkaroita  - No, ei ollut tällä kertaa, vaikka koko viikon kyttäsimme.

Niin, ja kuivatut valkoiset pavut ovat ihan perus"kauraa" eikös vaan? Niinhän sitä luulisi, mutta ihan oikeasti niitä löytyi vasta kolmannesta marketista. En tiedä, oliko meillä vain huono tuuri, vai mistä tämä on oire, mutta aikamoinen työvoitto tämä Cassoulet nyt on. Vaivannäkö kuitenkin kannatti. Niin syvän täyteläistä ja joka tavalla lämmittävää padasta tuli. Minun piti käyttää viimeiset tahdoinvoiman rippeetkin lopettaakseni syöminen. Noita papuja olisi voinut vain syödä ja syödä ja syödä...

Cassouletissa on muuten sekä possun kylkeä, makkaroita että omassa rasvassaan säilöttyjä ankankoipia (Confit de Canard), joten jos olet etsimässä kevyttä kasvisvaihtoehtoa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Me nautimme ihan täysillä.


Isännän Cassoulet

2pkt valkoisia papuja
1 iso sipuli pisteltynä muutamalla neilikalla
5 makkaraa (Harjun makkaratehtaan yrttistä ja bratwurstia)
15*15cm pala possunkylkeä
iso purkki confit de canard ankankoipia
1pkt pekonia
2 porkkanaa
muutama laakerinlehti
suolaa ja pippuria
1 prk tomaattimurskaa

Liota papuja vedessä yön yli.

Valuta vesi ja keitä papuja sitten puolisen tuntia parin porkkanan ja neilikoilla pistetyn sipulin kanssa. Laita vettä sen verran, että pavut peittyvät ja vettä on muutaman sormen verran papujen yläpuolella.

Poista nahka possunkyljestä. Laita pekoni padan pohjalle. Lisää purkista ankanrasvaa ja nosta joukkoon makkarat sekä kylkipala. Anna ruskistua ja sulaa. Lisää suolaa ja pippuria sekä tomaattipurkki. Laita kansi päälle ja anna hautua puolisen tuntia.

Laita puolet pavuista ja keitinvedestä lihojen kanssa. Lisää joukkoon laakerinlehdet. Laita kansi takaisin ja 150 asteiseen uuniin (1,5h) ja anna samaan aikaan loppujen papujen hautua kattilassa hiljalleen. Lisää loputkin pavut ja vesi pataan ja anna muhia uunissa vielä 1,5h.

Laita ankanreidet hiljalleen lämpenemään pannuun (noin 20min) kunnes pinta alkaa olla pikkuisen rapsakkaa. Nosta pataan papujen ja lihojen kanssa. (Laita ankanrasva pikkupurkkeihin myöhempää käyttöä varten - esim. lohkoperunoihin!) Jätä pata lämpimään uuniin.

Puolisen tuntia ennen ruoka-aikaa, laita uuni 150 asteeseen, Poista padan kansi ja ripottele pinnalle korppujauhoja, jotta saat herkullisen kuoren. Anna ruskistua n.20min. Muista tarkkailla, ettei neste lopu kesken. Tämä on pata, ei vuoka.

Syödään tosi, tosi kuumana vahvan Dijon-sinapin kanssa. Meillä padasta katosi puolet kerralla, toinen puoli nautitaan huomisen sunnuntailounaalla. Tämä kun on vieläkin parempaa uudelleenlämmitettynä eli vieraspöytään ihanteellinen. Pata valmiiksi edellisenä päivänä ja sitten vaan kuumennetaan.



keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Paluu todellisuuteen


Palattiin taas todellisuuteen kaikkien Mifu & Nyhtökaura kokeilujen jälkeen (VASTATKAAPA KYSELYYN!)

Jokailtainen kysymys alkoi jo tulla silleen vähän hiljaa ja varovaisesti. "Mitä tänään illalla syödään?" Olisittepa nähneet ne helpotuksen ilmeet, kun mainitsin karitsanjauhelihapihvit.

Kirppu tosin irvisti kuullessaan bataatista ja Totokin lajitteli oranssit palat pois lautaseltaan. Se on kumma, miten bataatin pehmeä koostumus saa muksut kakomaan. Sitten kun vähän kasvavat, niin muuttuu herkuksi. Siinä on sellainen jännä kehä. Vauvana maistuu, sitten yökätään, lopulta taas tykätään ja niin ympyrä sulkeutuu. Mistähän sekin johtuu?

No, tämä on meillä jo aika vakiokamaa arki-iltoihin. Helppoa ja vielä suhteellisen nopeaakin. Lisäksi tuunausmahdollisuudet ovat loputtomat. Tällä kertaa pistettiin hivenen ylikypsiksi päässeitä tomaatteja ja loput rucolanversopurkista. Niin ja fetaa vielä murusina päälle.

Pihvit
Karitsan jauheliha muuten on niin hyvää, että siihen en laittanut kuin suolaa ja pippuria ennen kuin paistoin oliiviöljytilkassa pannulla. Vähän litistetyiksi pihveiksi painellut pallurat paistuivat nopeasti ja kelpasivat kaikille.

Bataatit
Ne pilkottiin kuutioiksi, kieriteltiin savupaprikassa ja oliiviöljyssä ja laitettiin uuniin 200 asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Lisukkeet
Leikkasin tomaatit puolikkaiksi ja valutin niistä siemenet. Sitten vaan nostelin ne bataatin seuraksi uunivuokaan viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi.
Uunista poistettuun vuokaan ripottelin sitten fetaa ja rucolanversoja (yksi tämän kesän suosikkilöytöjä).

Pihvit vielä päälle ja pöytään.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Salve ja historian havinaa

Illallisen nelkytplusblogilaisille tarjosi HOK/Elanto 


Matka elintarvikkeiden kioskimyynnistä (1897) merimieskapakan kautta taiteilijoiden suosimaksi kortteliravintolaksi on ollut pitkä. Sen myös aistii niin seinillä olevista tauluista kuin katosta roikkuvista laivoista. Ravintola Salve muutti juuri kadun toiselle puolelle ja aloitti taas uuden vaiheen elämässään, vähän entistä suurempana (70 asiakaspaikkaa muuttui 130:ksi), mutta edelleen arvojaan ja perinteitään kunnioittaen

Menneisyyttä ei todellakaan unohdettu. Asiakkaiden lahjoittama taide ja koriste-esineet seurasivat mukana ja kanta-asiakkaat pääsivät itse valitsemaan vakiopöytänsä paikan. Eihän sitä nyt voi huomiotta jättää hahmoja, jotka ovat vaikka perjantaisin löytyneet samasta lounaspöydästä jo vuosikymmenien ajan. Kaikkein pitkäaikaisin "kantis" on muuttanut Salven kanssa edelliseen taloon samaan aikaan eli 1927... Tarina ei kerro kyseisen asiakkaan reaktiota muuttoon.

Kaikkiaan muutto on kuitenkin kuulemma otettu vastaan hyvin ja sen kyllä uskoi, kun perjantaina Nelkytplusblogilaisten kanssa pääsimme mekin kutsusta istumaan Salveen iltaa pöydän ympärille. Tupa oli täynnä ja iloinen puheensorina vallitsi tunnelmaa.

Me napostelimme ensin valkosipuliruisleipiä ja perään eteemme kannettiin vaikuttavan kokoinen annos kirkasta lohikeittoa. Vielä vaikuttavammaksi annos muuttui, kun meille kerrottiin kyseessä olevan sen "pienen" annoksen. Salvesta ei kuulemma kukaan lähde nälkäisenä pois, Sen uskon.

Molemmat annokset muistuttivat yksinkertaisuuden kauneudesta. Ruisleipätikut katosivat vauhdilla ja olivat ihanan valkosipulisia. Mitä sitä pihistelemään? Kun kaikki pöydässä syövät samaa, ei valkosipulin aromeilla ole hengityksessäkään niin väliä.

Minä en ole lohen ystävä yleensä ollenkaan, mutta tämä keittoi maistui hyvältä. Eikä hintakaan ole päätähuimaava. Vatsan saa taatusti täyteen jo pienellä keitolla, joka menun mukaan kustantaa 13 euroa.

Tyylillisesti Salve onkin enemmän sellaista rustiikkia ja perinteistä "työväen" ruokaa. Menu ei ole liiemmin muuttunut kolmeenkymmeneen vuoteen. Miksikäs sitä hyvää vaihtaisi? Enää siihen ei tietenkään voisi oikein koskeakaan sillä, kun asiakas tulee jo kolmannessa polvessa syömään "niitä silakoita" on "niitä" sitten tosiaan parempi myös olla tarjolla.


Jälkiruoaksi nautimme herkullista vadelmasorbettia ja jatkoimme sitten keskustelua kylläisinä niin ateriasta kuin monista kuulemistamme tarinoista. Niitä nimittäin Salvesta riittää.

Vai mitä sanotte siitä kerrasta, kun navigaatiolaitteita Suomeen rakentamaan tulleet insinöörit tykästyivät Salveen niin, että se kuuleman mukaan pääsi myös laitteen määrityksiin mukaan? Tarinan mukaan lopputuloksena syntyneet laivan navigaatiolaitteet kyllä näyttivät eteenpäin ihan niin kuin pitikin, mutta taakse katsottaessa olivat kuvan kiintopisteinä Lontoo ja Salve...

Tai siitä tarinasta, kun korealainen yritysjohtaja sai hirmuista innostusta aiheuttavan Karhu-tuopin kokoelmiinsa? Tuosta opimme, mitä tulee tarjota miehelle, jolla on jo kaikkea päästäkseen hänen kanssaan valokuvaan ja taatakseen alaisillekin mukavan illan hyväntuulisen pomon seurassa?

Salve myös löytyy myös eräästä John Irvingin kirjastakin - ihan noin kirjabloggaajakollegoille tiedoksi... Tunnistatteko mistä? Siinä asutaan hotelli Tornissa ja syödään Salvessa... 

Minusta on ihana syödä paikassa, jolla on sielu ja historia. Salve vastaa näihin kriteereihin erinomaisesti. Menkääpä kokeilemaan, jollette vielä ole ehtineet ja samoja asioita ruokapaikaltanne vaaditte.

Niin, ja mistä tietää pöydässä istuvan ruokabloggaajia?


Illallisen nelkytplusblogilaisille tarjosi HOK / Elanto  

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Syötäviä vietäviä ja omaankin suuhun

Copycat inspiroitui tällä kertaa tuplasti! 

Kun luin Kokit ja potit -blogista hunajapaahdetuista auringonkukansiemenistä, oli aivan pakko samantien siirtyä keittiön puolelle. Meiltähän löytyy aina sekä auringonkukansiemeniä että hunajaa.

Ja kyllä! Ne olivat juuri niin herkullisia kuin kielelläni jo reseptiä ajatellessani maistoin. Eikä reseptikään voi enää paljon helpommaksi mennä. Sekoitetaan vain ainekset ja laitetaan uuniin paahtumaan.

Toinen inspiraation lähde on Mari Moilasen kirja Syötäviä vietäviä - lahjoja keittiöstä. Kirja on täynnä mahtavia reseptejä, joita varmasti tullaan meilläkin kokeilemaan, mutta parasta antia minusta kirjassa on ajatus ruokalahjojen arvosta. Sekä tietysti siitä, että pienellä vaivalla saa muuten ehkä harmaan (auringonkukansiemenet ovat harmaita - hunajapaahdettuinakin) herkun nousemaan ihan uudelle tasolle.

Minä katselin keraamisia jugurttipurkkeja keittiön pöydällä. Olemme jääneet koukkuun La Fermière -jugurtteihin, joista jää jäljelle kauniin laventelinsinisiä purkkeja. Suurin osa jo vietiin päiväkotiin askarteluja varten, mutta pari oli vielä jäljellä. Siemenet siis purkkiin, servetistä kansi ja kalastajannarulla kiinni. Ainakin minusta tuo näyttää ihan salonkikelpoiselta pieneltä tuliaiselta. Eikä sisältö maultaan jää ollenkaan jälkeen kuoren kauneudesta. Tämä on sekä päältä kaunis, että herkkua sisältä.

Syötäviä vietäviä on sekä luettava, leivottava että innostava kirja. Pitäkääpä mielessä, kun pikkujouluaikakin tuossa lähenee ja vietäviä pitäisiä keksiä milloin minnekin. Itse tehdyt (tai edes paketoidut) herkut kelpaavat kaikille ja tästä kirjasta löytää inspiraatiota!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Marsupellettitacot eli löysinpäs Nyhtökauraa!


Ihan pakko lainata tuota Veeran lanseeraamaa termiä. (Täältä näet missä yhteydessä - vastaa samalla myös kyselyyn!)

On minullakin ollut pienenä kaksi marsua ja muistan vielä elävästi pellettien "tuoksun". Nyhtökaurasta löytyy kuulemma samaa aromia pakettia avatessa. Onneksi en kerinnyt pahemmin haistelemaan vaan kippasin vauhdilla pannuun.

Kyllä, löysin Nyhtökauraa! 

Lähimarkettiin sitä on kuulemma tullut yleensä perjantaiaamuisin, mutta eihän sitä tietenkään enää sitten ole saatavilla ollut, kun kotiudun töistä. Nyt oli, ja peräti lauantaina. Pakkohan se oli ottaa paketti testattavaksi.

Olin lukenut useammastakin blogista Nyhtökauran heikkoudesta eli mauttomuudesta. Mausteiden kanssa siis ei pitäisi pihistellä. Koska kotona oli myös tacokuoria ja uunissa jo nyhtöpossu niin... savupaprikaa sen olla piti ja olikin.




Nyhtökauratacot (vaikka on niissä Mifuakin)

1pkt Nyhtökauraa (suolaa, pippuria, savupaprikaa Dolce, paprikajauhetta ja vähän Espelette-chiliä)
1pkt Mifua (Meksikolainen pippuri)
1 mango
1 nippu korianteria
vuonankaalia
limeä
1 punasipulu siivutettuja ja punaviinietikkatilkassa marinoituna (myös suolaa ja pippuria)
turkkilaista jugurttia ketsupilla, suolalla ja pippurilla maustettuna

valmiita tacokuoria

Laita sipuli silputtuna punaviinietikkaan jo aiemmin päivällä. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita myös jugurttikastike maustumaan.

Paahda Nyhtökauraa pannulla öljytilkassa ja sekoita joukkoon mausteet.
Paahda paketillinen Mifua toisella pannulla.

Leikkaa mango ja silppua korianteri. Lohko lime.

Kuumenna tacokuoret uunissa paketin ohjeen mukaan.

Nostele pöytään, Tacot kootaan lautasella, kukin makunsa mukaan. Minulla oli tietysti taas kaikkea.


Jaa, että kelpasiko? 

Minä söin hyvällä halulla. Oikein maukasta ja mangon kanssa kivan tasapainoisen raikastakin. Koostumus on ehkä hivenen kuiva ja sitkeä, muttei minusta mitenkään vastenmielinen. 

Miesväki vähän nyrpisteli - nyhtöpossu vei siis voiton nyhtökaurasta  4-1, mutta en silti luovuttanut, enkä kyllä syönyt koko paketillista yksinäni (vaikka olikin hyvää seuraavan päivän lounasleivässä). Ei Nyhtökaura siis meillä mikään supermenestys ollut, mutta kyllä se pojillakin alas meni puoliksi pakotettaessa. 

Note to self (and others): tarjoile johonkin sekoitettuna - sellaisenaan aiheuttaa inhonväristyksiä ainakin teinipojissa. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Vastaa kyselyyn! - Mifu?Nyhtis?Härkis? Joko kokeilitte?


Kaikki niistä puhuvat vaan ovatko kokeilleet? Ja tykätäänkö näistä oikeasti?

Minä kun olen kovin utelias niin päätin sitten kysyä teiltä. Vastaattehan !?

Aikaa vastauksiin on 31.10. saakka.

Jaattehan kyselyä myös eteenpäin!
 (Bloggaajille tarjolla myös html-koodi, jos haluatte pistää kyselyn omalle sivulle)

Huomaathan rullata kyselyssä alaspäin ja vastata kaikkiin kysymyksiin!


  Create your own user feedback survey


Entäs ne omat kokemukset?

Kaikkeahan on tietysti pakko vähintäänkin kokeilla.

Mifua olen kokeillut jo pariinkin otteeseen. Ensin sitä laitettiin pastaan ja sitten tortillatäytteeksi eri maustevaihtoehdolla. Taidetaan meillä käyttää säännöllisemminkin, juustot kun meillä kuuluvat muutenkin suosikkeihin.

Härkistä vähän vierastan, kun kevään härkäpapukokeilu ei oikein mennyt lapsilla läpi kuin yhden kerran maistiaisena, mutta kai se pitää vielä testilistalle laittaa. Itse nimittäin pidin härkäpapuhummuksesta kovasti.

Eilen  löysin viimein nyhtökauraakin naapurimarketin hyllystä. Perjantai-aamun kuormasta ei yleensä ole jäänyt paketin pakettia työpäivän jälkeen kaupaan ehtivälle, mutta nyt siellä kökötti lauantai-aamuna peräti kolme. Pakkohan siitä yksi oli napata mukaan ja käyttää (possun kaverina... öh...) tacotäytteenä.